Olen monesti sanonut viihtyväni paremmin yksin, jopa ihan pienenä lapsena ajattelin niin. Siitä huolimatta löydän itseni aina muiden ihmisten seurasta. Ensimmäisellä kerralla ajauduin muiden luokse jo ensimmäisenä koulupäivänä, kun huomasin miten kivaa oli, kun joku hymyili minulle ystävällisesti. Hieman isompana tarvitsin jonkun lohduttamaan ja kertomaan, että kaikki kääntyisi parhain päin, kun itkin lemmikkikissani kuolemaa. Nykyisinkin yksinäisimpinä hetkinä tartun puhelimeen soittaakseni ystävilleni. Ehkä olenkin sosiaalisempi kuin luulin. Ehkä minä tosiaan tarvitsen ystäviä ympärilleni.
:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti